Tämä on ihan hyvä kysymys. Ensinnäkin täytyy sanoa, että kotimaisessa oikeuskäytännössä KKO:n prejudikaateilla on käytännössä keskeisempi rooli kuin EIT:n ratkaisuilla. KKO:n ratkaisuihin viitataan paljon enemmän, ja ne myös tunnetaan Suomessa laajemmin. Eri oikeustieteilijät voivat olla eri mieltä siitä, onko tämä hyvä vai huono asia ja tulisiko näin olla vai ei, mutta käytännön elämässä asia on näin. Tämä vaan taustatietona. EIT:n ratkaisukäytännön painoarvo riippuu aina kuitenkin käsillä olevasta tapauksesta: joskus sillä on enemmän painoarvoa, joskus vähemmän.Outi kirjoitti: ↑Su Huhti 22, 2018 2:41 pm Hei!
Missä tapauksessa EIT:n prejuridikaatteja saa käyttää oikeuslähteenä vihapuheratkaisun tekemisessä?
Rikosoikeuden kirjan ensimmäisen osan viimesillä sivuilla järjestetään vihapuheratkaisun tekeminen neljään osaan, josta vasta viimeisenä käsitellään perus- ja ihmisoikeusargumentaatiota. Muissa kohdissa korostetaan EIT:n roolia korkeintaan ratkaisua tukevana lisäevidenssinä verrattuna esim. KKO:n prejuridikaatteihin. Aikaisemmin kirja kuitenkin käsittelee EIT:n käytäntöä mielestäni todella painottavasti. Onko siis tosiaan niin, miten ymmärsin, että kotimaisessa tuomioistuimessa EIT:n käytäntöä käytetään loppuen lopuksi todella rajoitteisesti kirjan aikaisemmin antaman kuvan voimakkaasta painoarvosta sijaan?
Itse tulkitsen kirjoittajien punaista lankaa niin, että ratkaisu vihapuheasiassa tulisi lähtökohtaisesti aloittaa "perinteiseen tyyliin rikoslakia lukemalla eli rikostunnusmerkistön sanamuodosta" (s.57). EIT:n ratkaisukäytäntöä saa aina käyttää oikeuslähteenä vihapuheratkaisun tekemisessä. Kirjan mukaan se ei kuitenkaan läheskään aina ole välttämätöntä, sillä asia voidaan usein ratkaista jo kansallisen lainsäädännön pohjalta.
Tämä sivun 59 kaneetti summaa asian hyvin: "Vaikka vihapuhetapauksissa perus- ja ihmisoikeusnormit muuttavat rikosoikeudellisen ratkaisukehikon luonnetta, olisi virheellistä olettaa, etteivät vihapuhetapaukset tyypillisesti ratkeaisi lain sanamuodon, lain sanamuotoa täsmentävän lainsäätäjän tahdon ja aikaisemman kotimaisen oikeuskäytännön perusteella. Tästä kertoo myös viimeaikainen alioikeuksien vihapuheoikeuskäytäntö. Ratkaisuharkinnassa tuomareiden ei ole pitänyt turvautua juuri muihin ratkaisuperusteisiin kuin rikoslain sanamuotoon, lain esitöihin ja aikaisempaan oikeuskäytäntöön. Kursorisesti ratkaisuperusteluissa on voitu viitata myös ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön, mutta tosiasiassa kysymys ei ole ollut rikoslain haastamisesta sananvapausargumentaatiolla, vaan pikemminkin tuomiolauselmaa tukevasta lisäevidenssistä."
