mansikka kirjoitti:Taas olisi yksi hämmentävä kohta. Pihlajarinne sanoo sivulla 56, että teoskappaleiden levittämistä ei voi tapahtua internetissä, vaan kyseessä on aina fyysiset kappaleet. Mitä internetissä tapahtuva levittäminen sitten on? Erityisesti, kun kirjan lopussa Finreactorin casessa kerrotaan tuomiot jaetun nimenomaan teoskappaleiden valmistamisesta ja levittämisestä.
Näinhän Pihlajarinne tosiaan sanoo ja perustelee ajatustaan sillä, että levityksen yhteydessä tulisi aina olla kyse fyysisestä teoskappaleesta, ei digitaalisesta pätkästä dataa. Internetissä levittäminen meneekin enemmän s. 54 kuvatun yleisölle välittämisen alaan, koska teoskappaleen sijaintipaikan ja sitä kuuntelevan/katselevan/lataavan käyttäjän välillä on välimatkaa eli he eivät ole samassa paikassa (yleisölle välittämisen määritelmänmukainen edellytys). Yleisölle välittämistä koskevan kappaleen lopussa on jopa erikseen mainittu internetissä tapahtuva välittäminen.
KKO:n Finnreactor-tapauksen yhteydessä kirjan lopussa en ainakaan itse bongaa mainintaa siitä, että syytetyt olisi tuomittu teoskappaleen valmistamisesta ja levittämisestä. S. 196 tapausta kuvaavan kappaleen vikassa virkkeessä todetaan, että tapauksessa oli syyllistytty luvattomaan yleisön saataville saattamiseen. Sekä yleisölle välittäminen että levittäminen ovat tekijänoikeuden yksinoikeuden alaisia yleisön saataviin saattamisen muotoja, joten uskon FInnreactor-tapauksessa nimenomaan olleen kyse laittomasta yleisölle välittämisestä. Palvelimen ylläpitäjät eivät missään vaiheessa valmistaneet fyysisiä teoskappaleita, joita olisivat edes voineet levittää.
mansikka kirjoitti:Olisi muuten toinenkin asia. Sivulla 163 on sisennettynä 4 kohdan luettelo ei-hyvän liiketavan mukaisista käyttötavoista. Onko noilla mainituilla kohdilla sisällöllisesti jotain samaa kuin sivulla 152 mainituilla free-ridingilla, blurringilla ja tarnishingilla?
Nähdäkseni näillä on paljonkin yhteistä, tässä lähestytään tavallaan samaa asiaa kahdesta eri suunnasta. Sivulla 152 laajennetusta tavaramerkkisuojasta puhuttaessa esitetään tosiaan nuo laajalti tunnetun tavaramerkin maineen ja erottuvuuden epäoikeutetun hyväksikäyttämisen tavat (free-riding, blurring ja tarnishing) - tällöin puhutaan siis tavaramerkkisuojan ulottuvuudesta eli siitä, missä vaiheessa myöhemmin rekisteröitävä tavaramerkki pyrkii epäoikeutetusti hyödyntämään aiemmin reskiteröidyn merkin mainetta. Eli näitä tarkastellaan tavallaan sekoitettavuusopin ja suojan ulottuvuuden näkökulmasta, kun joku koettaa rekisteröidä riittävän samanlaista toista tavaramerkkiä.
Sivulla 163 Gillette-tapauksen 4-kohtaisesta listasta puhuttaessa kyse on tavaramerkkisuojan (laajennetunkin sellaisen) rajoituksista. Toisen tavaramerkkiä saa siis kilpailun edistämisen nimissä käyttää, jos se on hyvän liiketavan mukaista ja sitten annetaan tuo lista, jossa on esimerkkejä tapauksista, jotka eivät ole hyvän liiketavan mukaisia ja ovat siten kiellettyjä. Koska hyvän liiketavan rikkominen sekä tavaramerkin maineen ja erotettavuuden epäoikeutettu hyväksikäyttö ovat varsin lähellä toisiaan, niin kyllä tässä vähintäänkin osittain samanlaisista asioista puhutaan - ainakin Gillette-tapauksen listan kohdat 2 (vastannee free-ridingia ja blurringia) ja 3 (vastannee tarnishingia) korostuvat tällaisessa vertailussa.
Eli lyhyesti: ainakin minun mielestäni puhutaan hyvin samantyyppisistä asioista, vaikka toisaalla niitä lähestytään suojan ulottuvuuden ja toisaalla suojan rajoitusten hyväksyttävyyden kannalta.
mansikka kirjoitti:Olisi muuten kolmaskin juttu. Sivulla 92 on kuvatallenteen tuottajan suojan kohdalla mainittu, että se ei sisällä tallenteen esittämistä julkisesti esitystapahtumassa eikä muunlaista välittämistä kuin on-demandia. Onko tällä jotain käytännön seurauksia, jotta muistaisi tuon kohdan paremmin? Liittyykö se jotenkin elokuvateattereihin? Vai tapahtuuko niissä leffan esittäminen tekijänoikeuden julkisena esittämisenä? Jos, niin miksi äänitallenteiden tuottajien kohdalla on enemmän kohtia eikö heidätkin voisi niputtaa tekijänoikeuden puolelle?
Erittäin hyvä kysymys, jonka vastaus hukkuu huonosti kirjoitettuun kirjan kohtaan. On nimittäin niin, että sivulla 91 esittävän taitelijan suojan kohdalla mainittu pakkolisenssipykälä TekijäL 47 § soveltuu myös äänitallenteiden tuottajan suojan yksinoikeuksiin (s. 92 ylempi lista), mitä kirjassa kerrotaan sivun 92 aivan alareunassa (erittäin epäloogisesti kuvatallenteen tuottajan suojan esittelyn jälkeen). Käytännössä äänitallenteita siis saa käyttää julkisiin esityksiin ja kaikenlaiseen välittämiseen aivan kuin kuvatallenteitakin (jonka yksinoikeuden alaan noita julkista esittämistä ja muuta kuin on demand -välittämistä ei ole laitettu siinä s. 92 alemmassa listassa), mutta pakkolisenssin nojalla äänitallenteen tuottajalle tulee maksaa korvausta. Eli siinä missä äänitallenteen tuottajalle tulee maksaa siitä, että äänitallennetta esitetään jossain julkisesti, elokuvan tuottajalle ei periaatteessa tarvitse maksaa (koska pakkolisensointia ei ole TekijäL 47 § ulotettu kuvatallenteisiin). Tässä on varmaan ajateltu sitä, että elokuvan tuottaja saa osansa tuloista jo osana elokuvan levityssopimusta sekä kappaleiden myyntisopimuksia, muuta järjellistä syytä en ainakaan heti itse keksi. Eli kyllä, äänitallenteen tuottajaa suositaan kuvatallenteen tuottajaa enemmän jo suoraan lain nojalla.
Äänitallenteen tuottajan suojaa ei voi niputtaa tekijänoikeuden puolelle, koska tuottaminen ei täytä teossuojan edellytyksiä. Tuottajalle on haluttu siis antaa lain nojallakin ihan omaa suojaa (tuottamissopimuksessa sovittavien ehtojen jne. lisäksi siis).
Toivottavasti tämä vastasi nyt edes puoliksi kysymykseesi...
mansikka kirjoitti:Miten voi olla näin pihalla vielä tässä vaiheessa...
Immateriaalioikeuden kirja on erittäin hankala kaikkine säännöksineen, joten älä anna sen liikaa masentaa! Kirja on varmasti vaikea kaikille, joten koeta saada kiinni siitä, mikä on oleellista kunkin oikeuden osalta.
Kiitos myös hienoista immateriaalioikeuden harjoitustehtävistä!